Erik Kruskopf:

SUURSATAMA

Siuntio on muista uusmaalaisista rannkikkopitäjistä poikkeava. Kun muualla on todellisia rannikkoalueita, jotka ulottuvat koko pitäjän leveydeltä merelle, Siuntio rajoittuu juuri ja juuri meren tuntumaan. Kunnan rajat muodostavat rannikolla kiilan, joka kärjestään sisäsaaristossa Kalvön eteläpuolella vielä kapenee. Siuntio ei juurikaan ulotu aavalle merelle, sillä Kirkkonummi rajoittuu Inkooseen Upinniemen selällä. Voidaan ihmetellä miksi näin on. Sekä Suitian että Sjundbyn linnat ovat varmasti vaatineet pääsyä avoimelle merelle, josta väylä Tukholmaan -silloiseen pääkaupunkiin - avautui ja jossa kauppareitit kulkivat. Siihen ei tarvittu leveää rannikkoa, vain käyttökelpoinen satama.

Ja sellainen Siuntiossa oli: Siuntion joen suulla. Tämä satama oli aikoinaan tärkein Tammisaaren ja Helsingin välillä.

Suitian Klas Flemingillä oli jopa laivatelakka Kalvössä, jossa rakennettiin sekä kauppa-aluksia että yhteysaluksia. Eräs vesillelasku jäi historialliseksi: alus, joka laskettiin vesille salmen läpi käännyttyään, karahti kivelle, sai vuodon ja upposi pohjaan. Rannalla seisseet ihmiset kuuleman mukaan huudahtivat: "Se oli verraton alus (makalös skuta)." Lahtea kutsuttiin myöhemmin Makalösviken (s.verraton vesi)

Rannikon kapeus ei ole siis estänyt laivaliikennettä Siuntiossa ja menneinä vuosisatoina kun maa oli alempana, on ollut mahdollista purjehtia aina Sjundbyn alapuolella olevalle kannakselle saakka. Rantaumispaikan nimi on Fällbolinda, jossa jyrkän rannan ansiosta on hyvä lastaus- ja purkupaikka. Rannikkoliikenne kulki sekä itään että länteen, mutta myös suoraan Tallinaan (Reval), jonne kauppayhteydet Uudenmaan rannikkosatamista menneinä vuosisatoina olivat vilkkaita.

Höyrylaiva poistuu Pikkalasta merelle (1904) Kuva: Siuntion Säästöpankki

Mutta 1700-luvun lopussa alkoi olla vaikeaa nousta niin ylös jokea maan nousun vaikutuksesta ja Siuntion sataman oli muutettava ulommas merelle. Luonnollinen satamapaikka löytyi maantiesillan kohdalta Pikkalassa. Tämä silta, josta on paljon kirjoitettu, on aiemmin ollut jonkinlainen kääntösilta, joka on voitu avata laivoille matkalla Sjundbyhyn tai sieltä pois. Juuri tämän keskeisen sijaintinsa takia kahden liikenneväylän - maantien ja vesiväylän - leikkauskohta valittiin 1700-luvun alussa markkinapaikaksi

Sillanrakentajien rakentama kevyen liikenteen silta Broändassa

Tälle paikalle myös höyrylaivat alkoivat rantautua. Henrik Lindeberg kertoo kirjassaan "Vad jag hört och sett"(Mitä olen kuullut ja nähnyt) kuinka hänen isänsä 1800-luvulla valtion ja kunnan tuella ruoppasi Pikkalan joensuuta. Thyra-niminen siipiratashöyrylaiva oli ensimmäinen höyrylaiva, joka saapui Siuntioon, mutta ei sillä kerralla päässyt kuin puistolaituriin Pikkalan kartanon kohdalle. Tässä pysähtyi eteneminen kartanon siltaan. Myöhemmin tämä rakennettiin kaksiosaiseksi nostosillaksi. Tämän erikoisrakenne herätti suurta mielenkiintoa. Kun höyrylaiva matkalla Turusta Helsinkiin tai päinvastoin saapui, kammettiin silta ylös ja laiva saattoi kulkea ylemmäs Broändaan maantiesillan viereen.

Mamsellit soutelemassa Pikkalan kartanosillan luona. Kuva: Siuntion Säästöpankki, Martti Favorin: Siuntion historia

Täällä laiva tavallisesti yöpyi. Se vihastutti turkulaisia matkustajia, jotka eivät kokeneet paikkaa kovinkaan kaupunkimaisena. Hauskoja ovat myös kertomukset miten höyrylaivat välillä ajoivat mutaan vaarallisella väylällä. Kartanonväki kutsuttiin silloin laivaan ryntäämään laidalta toiselle, jolloin saatiin laiva hitaaseen liikkeeseen ja irtautumaan ahdingostaan. Laivaliikenne jatkui aina vuoteen 1902, jolloin rautatie valloitti liikenteen.

Niinä aikoina alkoi uusi liikennöinti: hiekka- ja halkojaalojen aika. Niin kutsutussa Störsvikinharjussa (Störsviksmalmen) oli erinomaista soraa, ja kun harju ulottui meren rantaan Pikkalan jokisuussa, oli siihen helppo pystyttää laivojen lastauslaituri. Näin alkoi hiekkakuopan historia, josta sittemmin monien käänteiden jälkeen tuli kunnan uimaranta. Jaalat kiinnittyivät pitkään laiturirakennelmaan, jonka päällä oli raide lastausvaunuille. Raide jatkui harjua ylös ja sitä pidennettin tarpeen mukaan maalle päin. Näillä vaunuilla ajettiin sora laiturille ja kipattiin laivoihin. Ranta oli myös oivallinen halkojen lastauspaikka; säilyneessä valokuvassa, jossa koulutyttö Gunnel Åström (sittemmin Gottberg) luokkatovereittensa kanssa ajelevat soravaunulla, näkyy suuria halkopinoja, jotka odottavat laivausta Helsinkiin.

Grankulla samskolan 5. luokan tyttöjä Störsvikin rannalla 1934 Kuva Bernhard Åström

Hiekkakuopan reunalla vieläkin nähtävä raidetta varten kaivettu ura.

Voidaan myös palauttaa mieliin että Siuntionjoki, kuten useimmat joet ja virrat maassamme, oli uittoväylä. Tukit kerättiin lahdella suuriin nippuihin, jotka sitten hinattiin Pikkalanlahden yli lähimmälle sahalle. Pikkalanjoki ei itse asiassa oikeastaan ole joki vaan salmi. Vikträsk oli aiemmein murtovettä. Kantvikin tehtaitten makeanveden tarpeisiin rakennettiin patorakennelma, joka teki Vikträskistä järven. Gunnel Gottberg muistaa lapsuusvuosistaan Pikkalan kartanossa miten joen virtauksesta pääteltiin tulevaa säätä; jos vesi virtasi merelle oli tulossa kaunis ilma; sisäänvirtaus merkitsi sadetta.

Siitä huolimatta että joensuu ja suurin osa Pikkalanlahtea oli aika matalaa - tai ehkä juuri siitä syystä - nämä vedet eivät ole olleet vaarattomia vesilläliikkujille. Muutamia venäläisiä maanmittareita, jotka vuosisadan alussa luotasivat veden syvyyksiä ja tekivät kartoitusta suuremmasta aluksesta käsin Upinniemenselällä, hukkui kun heidän soutuveneensä keikahti matkalla emäalukselle. Heidän muistokseen rakennettiin suuri kreikkalaiskatolinen puinen risti Rödhälliin. Se kuitenkin hävisi paikaltaan Porkkalan vuokra-alueen aikana. Mutta Rödhällin rantakalliolla on muita historilallisia muistoja; mm. lukuisa määrä venäläisiä nimiä päiväyksineen vuokra-ajalta, joka ei muuten jättänyt näille vuokara-alueen nurkille paljon jälkiä - lukuunottamatta hämmentävää triumfikaarta vähän Pikkalan kartanosta itään.

Kun Strösvikin harjun sora oli kuljetettu pois ja tyhjä kuoppa alkoi täyttyä vedellä, alettiin keskustella kuopan tulevaisuudesta. Veneilijät ehdottivat että kaivettaisiin kanaali merelle ja pienvenesatama sijoitettaisiin sorakuoppaan. Pienehkö kannattajajoukko päätti tukea ajatusta, mutta toinenkin ehdotus tuotiin esille; uimaranta. Toiveen muotoili - kuten monen muunkin asian yhteydessä - Gunnel Gottberg liikkeellepanevana voimana ja merkillistä kyllä - uimarannan kannattajat voittivat. Ainakin tänä päivänä uimarannan käyttökertojen lukumäärällä mitattuna voidaan päätellä että se oli onnistunut ratkaisu. Vesi on puhdasta ja sitäpaitsi useimmiten lämpimämpää kuin meressä, jossa vanha uimapaikka tuskin enää on käytettävissä saastumisen vuoksi. Tämäkin Pikkalanlahden kapea nurkkaus, jossa venekerhon laiturit nyt ovat, on kiehtonut kuluneina vuosisatoina ja tällä Siuntion pitäjän osalla on värikäs merenkulkuun liityvä historia. Asfaltoidulla Rannikkotiellä kiirehtivät tai venesataman ja uimarannan käyttäjät tuskin voivat aavistaa mitä arkipäiväisen sorakuopan, hiljaisten kaislikkojen ja tervaleppien varjostaman joen menneisyyteen kätkeytyy.

Lähteet:

• Pääosin kirjoitus perustuu Gunnel Gottbergin kanssa käytyyn keskusteluun.

• Alf Brenner: Sjundeå sockens historia ja (1953 - 1964)

• Henrik Lindeberg:" Vad jag hört och sett" (1993)

Kuvat:

• Siuntion Säästöpankki

• Gunnel Gottberg

• Mikko ja Rauno Lipasti